Van­huus­vuo­sien päi­vä­kir­ja kertoo elämän voi­mas­ta

Runoi­li­ja Aila Meri­luo­don päi­vä­kir­ja En minä tähän pääty on ker­to­mus van­he­ne­mi­ses­ta ja luo­mis­voi­mas­ta vuo­sil­ta 2008–2010.

Meri­luo­to kuvaa ikään­ty­mis­tä, oma­koh­tai­ses­ti koet­tu­na ja sisäl­tä päin. Fyy­si­set ja välil­lä hen­ki­set­kin voimat tun­tu­vat hii­pu­van, mutta elämän voima on vah­va­na läsnä.

”Minus­sa itää. Kasvaa. Vihloo. Koko ajan. … Aistit ja muisti har­sou­tu­vat, mutta minä elän ja koen. Tunnen koke­va­ni, aina jotain uutta, ennal­ta aavis­ta­ma­ton­ta.”

Runoi­li­ja kertoo kier­te­le­mät­tä ja kaar­te­le­mat­ta, miltä van­he­ne­mi­nen eri­näi­si­ne vai­voi­neen tuntuu. Mutta hän kuvaa myös, miten rak­kaus iskee ja mil­lai­nen voima sek­su­aa­li­suus ihmi­sel­le on, olitpa vanha tai nuori.

Meri­luo­don päivät täyt­ty­vät luke­mi­ses­ta ja päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mi­ses­ta, runo­kin syntyy joskus. On myös kus­tan­nus­neu­vot­te­lu­ja, tv:n kat­se­lua, puhe­lin­kes­kus­te­lui­ta, ulkoi­lua ja ystä­vien ja omais­ten tapaa­mi­sia. Hänel­lä on laaja ja ilmei­sen tiivis suku­lais­ver­kos­to, on lapsia ja lap­sen­lap­sia. Hänel­le tuo­daan ruokaa, hän saa kul­je­tus­a­pua ja seuraa kus­tan­ta­jan juh­liin. Elä­mäs­sä on paljon iloa, yhdes­sä ruo­kai­lua ja juh­li­mis­ta. Luonto on tärkeä, ja eri­tyi­sen rakas on kesän­viet­to­paik­ka Savos­sa. Joka kesä hän miet­tii, onko tämä kesä vii­mei­nen.  

On myös ter­veys­vai­vo­ja, liik­ku­mi­sen pulmaa ja vikaa sil­mis­sä. Myös muisti alkaa huo­let­taa. ”Olen ihan ulalla, kuten lähes joka päivä. En muista päi­vä­mää­riä, saati päivän tapah­tu­mia. … Minä hupe­nen.”

Viiniä kuluu iloi­sis­sa juh­lis­sa, mutta myös pit­ki­nä yksi­näi­si­nä iltoi­na. ”Räntää sataa, ja minä kun juuri aioin lähteä Alkoon hake­maan niitä obli­ga­to­ri­sia. … Minä olen joka ilta hup­pe­lis­sa enkä sitten paljon tajua. … ei ole kivaa olla vanha.”

Suurin kai­kis­ta on kui­ten­kin rak­kaus. Meri­luo­to kohtaa vielä kerran rak­kau­den, Ante­ron. Mies tuo elä­mään lämpöä, ja suh­tees­sa on paljon naurua. Antero kii­hot­taa ja innos­taa, mutta välil­lä myös ärsyt­tää ja väsyt­tää masen­nus­tai­pu­muk­sel­laan ja ajoit­tai­sil­la, loput­to­man tun­tui­sil­la mono­lo­geil­laan.

Enim­mäk­seen Antero on kui­ten­kin ihana. ”Antero äkkiä suu­te­li, jopa kouri rint­sik­ka­top­pauk­sia­ni. Mitä? Minä, 85-vuo­tias, Antero 75-vuo­tias. Lopuk­si suu­te­lim­me ihan hur­jas­ti. Mitä sitten? Ei mitään.” Meri­luo­to kuvai­lee, että sek­siä­kin on ja siinä eri­lai­sia kokei­lu­ja. Mutta ”enem­män on ihanaa lähel­lä oloa”. 

Aila Meri­luo­don päi­vä­kir­ja antaa har­vi­nai­sen elävän ja syväl­le luo­taa­van kuvan vanhan ihmi­sen elä­mään, tun­tei­siin ja toi­vei­siin. Kyse on poik­keuk­sel­li­sen lah­jak­kaas­ta ihmi­ses­tä, joka osaa pukea koke­muk­sen­sa ja tun­teen­sa sanoik­si.

Lukija tuntee välil­lä itsen­sä mel­kein luvat­to­mak­si tir­kis­te­li­jäk­si. Meri­luo­to kui­ten­kin tar­koit­ti päi­vä­kir­jan­sa pos­tuu­mis­ti jul­kais­ta­vak­si. Hän oli kir­joit­ta­nut päi­vä­kir­jan kan­si­leh­del­le, että päi­vä­kir­ja on toi­mi­tet­ta­va kus­tan­ta­jal­le. Hän piti päi­vä­kir­jaan­sa mer­kit­tä­vä­nä doku­ment­ti­na. Ja sitä se todel­la on!

Aila Meri­luo­to eli vielä mel­kein kym­me­nen vuotta näiden päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jen jäl­keen. Hän kuoli hoi­to­ko­dis­sa 95-vuo­ti­aa­na vuonna 2019.

Kirjan kansikuva: Aila Meriluoto. Päiväkirja vuosilta 2008-2010

Aila Meri­luo­to.  En minä tähän pääty. Päi­vä­kir­ja vuo­sil­ta 2008–2010. Kus­tan­nus­osa­keyh­tiö Sil­ta­la. 2022.

Lai­nauk­set Meri­luo­don kir­jas­ta.


Teksti:

Arja Jämsén, tun­tio­pet­ta­ja, pro­jek­ti­asian­tun­ti­ja, Kare­lia-ammat­ti­kor­kea­kou­lu